Olemme joskus puolitosissaan kaveriporukassa haaveilleet puhelimen kamerasovelluksesta, joka kuvaisi maksimissaan 36 kuvaa, eikä niitä näkisi kunnes vasta "rullan" kuvattuaan.
Tänään kävelin jälleen keskustan kautta kotiin kamera kaulassa. Otin muutaman ei missään määrin merkittävän räpsyn ja purin ne koneelle. Valitsin preset-listasta puolisattumanvaraisesti sävypresetin. Muutaman kuvan katsottuani muistin vanhan appi-ajatuksen ja ihastuin ideaan, ettei jäisikään hinkkaamaan kuvien valotuksia ja värikäyriä, vaan antaisi niiden olla juuri sellaisina, kuin ne tulivat presetin (eli digitaalisen filmin) kautta ulos.
Käsittelemättömistä kuvista tuli hieman vastaava fiilis, kuin olisi kuvannut rullan filmiä. Niihin ei voi, eikä halua, enää koskea. Ovat juuri sellaisia miksi ne halusin. Hetken hairahduin taas myös ajattelemaan, että mikäli kuva vaatii käsittelyä, se ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi vahva. Väitän, että näin jopa oppii paremmin, ja keskittyy valottamaankin kuvat tarkemmin.
Ja kyllä, tiedän että aina ei ehdi, tai pysty, tai osaa säätää kaikkea kohdalleen. Ja toki huonosta kuvasta saa käsittelyssä aina paremman. Nyt oli kuitenkin enemmän kyse fiiliksestä. "Pure photography", sanoisi Nikonin mainosmies.
