saariselka
Aiemmin olen löpissyt siitä, kuinka filkalle kuvaaminen parantaa keskittymistä kuvaushetkellä ja pakottaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Filmille kuvaaminen on kuitenkin myös selkeästi sosiaalinen kokemus.
Siinä missä nykykuvaaja ottaa kuvan, käsittelee ja julkaisee, filmikuvaaja tarvitsee prosessiin muitakin osapuolia, kuten filmin myyjää, kenties kehittäjää tai skannaajaa. Kirjoitan tätä bussissa, juuri palautettuani neljä rullaa kehittäjälle. Juttelimme tovin mm. Kodakin tulevaisuudesta ja hetki sitten Lapissa sattuneesta kommelluksesta filmirunkoni kanssa (Zeiss Ikonin rangefinder ei kestänyt pakkasta). Löpinää riittää myös aina valokuvaajaporukassa eri filmeistä, filmikameroista ja niiden sielunelämästä. Tätä kaikkea ei enää digikuvauksessa kaivata, ei ketään kiinnosta vertailla megapikseleitä tai lähes identtisiä kohina-patterneja. Digiaikana keskitytään kilpailemaan pienistä tonteista asiakaskunnassa ja nyhjätään omissa nurkissa hinkkaamassa kullanarvoisia Photoshop-actioneita. Ei käy kuitenkaan väittäminen, etteikö digille kuvaaminen olisi 99% tapauksista ainoa järkevä vaihtoehto, mutta kuten sanottua, pieni retroilu tekee aina hyvää.
Haen aamulla kehityksestä neljä rullaa, joista pari on killunut ikuisuuden jääkaapissa - on täysi arvoitus mitä huomenna skannaillaan. Superjänskää!