Usein ihastuu ajatukseen, että kuvaisi kaikki harrastekuvansa filmille. Muutaman filmin kuvattuaan huomaa turhautuvansa järkyttävän huonoihin skannerisoftiin, kömpelöön käsittelyprosessiin, meta-tietojen täyttämiseen, ja joissain tapauksissa kameroiden kolkkoon ergonomiaan.
Sitten syttyy taas lamppu. Mitä jos kuvaisi digille vanhoilla linsseillä käsin tarkentaen. Eikös se, jos oikein kuvittelee, ole vähän kuin tulisi puoleen väliin, varsinkin jos kuvaa käsisäädöin?
Sama turhautuminen kuitenkin iskee jälleen digillä manuaalisesti tarkentaessa. Moderneissa järkkäreissä kun ei ole optista etsintä, joka olisi suunniteltu manuaalitarkenteisille linsseille.
Manuaalitarkennus muuttuu kikkailuksi. Kuvaa zoomataan näytölle/etsimeen, jotta näkisi mihin tarkennus osuu. Vaihtoehtoisesti voi yrittää luottaa focus peakingiin, mutta harmillisen usein se näyttää tarkennuksen olevan samaan aikaan sekä neljän että viiden metrin päässä.
Sony A7 ei tee poikkeusta tarkennusapuineen, vaan toimii kuten kaikki kailpailijansa. Käsin tarkentaminen on edelleen todella helppoa niin kauan kun kohde pysyy paikoillaan, mutta liikkuviin tarkentaminen vaatisi huomattavasti isompaa etsintä, tai oikeasti hyvin suunniteltua split-fokusta (joka jäi Fujissa melko hyödyttömäksi).
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
A7:n iso kenno pakottaa jokaisen omistajansa kokeilemaan vanhoja laseja sovitteella. On aina mielenkiintoista nähdä, millaista jälkeä eri linssit tekevät. Ebaystä löytyykin paljon vanhoja laadukkaita linssejä muutamalla kympillä, ja netistä paljon tietoa siitä mihin rahansa kannattaa upottaa.
Tällä kertaa kokeilussa on Sony A7 sekä Canon FD-linssit (nykyistä EF:ää edeltänyt kiinnitys).
Linssivalmistajien viime vuosien tuotekehitys ei ole mennyt pelkkiä kuvanvakaimia ja tarkennusmoottoreita kehitellessä. Myös optiikka on kehittynyt aivan toiselle tasolle sitten manuaalitarkenteisten kultakauden. A7:n iso kenno paljastaa, kuinka vielä 80-luvun ammattilaistason linssit olivat täynnä 'virheitä', joita nykyisissä 'ammattilaistason' linsseissä ei ole. Kontrastit heittelevät rajusti aukkojen välillä, chromaa (sitä pinkkiä hohtoa) ilmenee ja bokeh näyttää usein rauhattomalta. Joidenkin mielestä nämä ovat ominaisuuksia ja kuuluvat asiaan. Toiset näkevät ne kauneusvirheinä.
Alla kuvia 80-luvun työjuhdilla taltioituna: Canon FD 50mm F/1.2L & Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 50mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 50mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 50mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Sony A7 + Canon FD 85mm F/1.2L
Canonin FD-lasit ovat kulkeneet mukanani vuodesta toiseen. Olen käyttänyt niitä Fujissa, Sony NEXeissä ja Canonin filmikameroissa, ja vihdoin nyt myös 35mm kennolla A7:ssa. Nykyhintaansa nähden FD:t ovat priimaa, mutta kun bokeh ja terävyys laitetaan vertailuun Sonyn uusien FE-linssien kanssa, on pakko myöntää, ettei retrofiilis puolusta itseään riittävästi.
FD-lasien jälki A7:ssa on kyllä hyvin filmimäistä, mutta kuvauskokemus filmi-Canonilla on edelleen voittamaton, lähinnä tarkennuksen puolesta. FD:t 50L ja 85L ovat sen verran hintavia linssejä käytettynä, etten lähtisi hankkimaan juuri niitä Sonyn kavereiksi (esim. FD 50/1.4 S.S.C tarjoaa parempaa hinta-laatu-suhdetta).
Jos tykkää retrolookista ja käsitarkennus ei ole ongelma, on Canonin FD-sarjassa paljon loistavia, valovoimaisia ja huokeahintaisia linssejä A7:n kaveriksi.
Tässä vielä lista Canonin FD-linsseistä Ebay-selailua varten.