Jokin aika sitten A-lehtien varustekaapista osui käteen Leica M3. Olen jo pitkään himoinnut Leicaa, koska rangefinder-tyyppinen tarkennus tuntui kiehtovalta vaihtoehdolta epäkäytännölliseen leikkolasiin nähden.

M3 tuntui niin mahtavalta peliltä, että seuraavat illat menivätkin tutkiessa eri rangefinder-kameroita (rangefinderin toiminnan voi vilkaista vaikka tästä videosta). Leican uudemmat mallit olivat kaikki lähtien tuhannesta eurosta, joten eksyin etsimään vastaavia toisilta valmistajilta huokeampien hintojen toivossa. Vaihtoehdot kapenivat Voigtländer Bessaan ja Zeiss Ikoniin, joista Zeiss vei voiton silkan testimenestyksensä ansiosta. Kameraa on valmistettu vuodesta 2004, joten siitä luonnollisesti löytyy aperture priority -asetus. Lisäksi iso osa Leican puutteista on tajuttu korjata Ikonissa ja jopa linssivalikoima on suurempi johtuen kattavammasta rangefinderin kehysvalikoimasta.

Oman yksilöni löysin Kameratorilta melkoisella tuurilla, edellinen omistaja oli laukonut kameralla luultavasti vain muutaman filmin koska kamera oli uutta vastaavassa kunnossa. Ikonin kaveriksi olin jo aiemmin hankkinut Voigtländer Nokton 35mm F/1.2 -lasin, joka on osoittautunut ehkäpä terävimmäksi kaikista kohtaamistani linsseistä. Jo täydellä aukolla Voigtländer on skarppi, ja sen 12 teräinen himmennys on herkkua bokeh-intoilijalle.

Jos haussa on rangefinder, on Zeiss Ikon varmasti yksi parhaista vaihtoehdoista. Minua Ikon palvelee NEXin rinnalla arkipäiväkamerana, koska se kulkee kokonsa puolesta helposti laukussa, eikä pelkää sadetta tai pientä pakkasta. Skannailen myöhemmin esimerkkimateriaalia, kunhan saan taas uudet filkat kehitettyä.

Pelkät curvesäädöt.

Preset-testailua.

Uusi prisma kiinnitettynä, vielä kun löytäisi jostain sopivan patterin valotusmittariin.

Ostelin syksyllä peilittömän kameran, koska pienelle mukana kuljetettavalle digijärjestelmälle on ollut hyllyssä jo pitkään kameran mentävä aukko.

Tästä aiheesta on pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten, mutta juttu on jäänyt pyörimään luonnoksiin.

Olen ollut kiinnostunut peilittömistä kameroista konseptina niin kauan kun niistä on puhuttu. Ensimmäiset mallit olivat kuitenkin kankeita käyttää, joten jäin suosiolla odottamaan uudempaa isompikennoista sukupolvea. Tällä hetkellä peilittömien markkinoita johtaa Olympus, mutta niiden pieni kenno ei juurikaan houkuttele, sillä linssien polttovälit käytännössä tuplaantuvat. Hyviä vaihtoehtoja löytyy Sonyltä ja Fujilta, tosin melko suolaiseen hintaan.

Peilittömyys mahdollistaa äärimmäisen pienen rungon valmistuksen ja laajan yhteensopivuuden eri linssien kanssa. Nämä yhdessä muodostavat lyömättömän yhdistelmän päivittäis- ja reissukameralle. Sony oli valmistajista ensimmäinen, joka onnistui ahtamaan pikkurunkoon APS-C-kennon ja herättämään petollisia ostoaikeita. NEX-nimellä kulkeva kamerasarja onkin saanut nettipalstoilla suurta huomiota, sillä kameraan saa sovitteella kiinni minkä tahansa valmistajan linssin. Näinollen kaikki, joiden kaapeista löytyy vanhoja käsitarkenteisia objektiiveja pääsevät antamaan linsseilleen uuden elämän. Optiikan laatu kun ei ole juurikaan parantunut vuosien saatossa, voi vanhalla objektiivilla päästä edullisesti ammattitason lopputulokseen. Laadukas 80-luvun lasi 100 euron katukauppahintaan tarjoaa useasti paremman erottelukyvyn kuin nykypäivän 500 euron arvoinen harrasteobjektiivi.

Ylläolevassa kuvassa on Sony NEX-5n, sekä läjä mielenkiintoisia linssejä, joita olen metsästänyt eBayn syövereistä. Esimerkkeinä Canon FD-sarjan 85mm ja 50mm F/1.2L:t sekä Voigtländer Nokton 35mm F/1.2, jotka ovat sekä nopeita että optiikaltaan huippuja. NEX on toki perustoiminnoissa jonkin verran isoa järjestelmää kankeampi, sillä nappeja on vähemmän. Manuaalitarkennus kuitenkin on tehty NEX:llä todella nerokkaasti ja automaattitarkennusta ei jää kaipaamaan kuin liikkuvia kohteita kuvatessa. Tämän videon lopusta löytyy esimerkki NEX:n tarkennusavusta, jonka lisäksi on olemassa myös Canonin järjestelmien videopuolelta tuttu digitaalinen zoom. Kaiken kukkuraksi NEXin kennon maksimiherkkyys on puristettu 25600:n saakka, joista vielä ISO 6400 on täysin käyttökelpoinen isossakin koossa. Alta löytyvien kuvien joukosta suurin osa on tykitetty ISO 3200-6400 arvoilla.

NEX kulkee kätevästi aina laukussa ja sillä kuvaamisesta on tullut lähes jokapäiväistä herkkua. Nykyään tartun 5D:n ainoastaan studiolla tai työkeikalla, NEX on siis paikkansa hyllyssä ansainnut. En näe mitään syytä, miksei tulevan kesän muotijuttuja kuvaisi filmin kaveriksi NEX:llä. Manuaalitarkennuksen kanssa on mahdollisesti jopa varmempi kuvata vastavaloon kuin automaatilla ja vanhat linssit tuovat hieman omanlaista fiilistä kuviin.

Tuleva työviikko on viimeinen A-lehdillä. Neljän vuoden mittainen äärimmäisen opettavainen etappi päättyy ja on aika kohdata uudet haasteet. Uusi työpaikkani asuu Punavuoressa ja lounasseuraksi saa ilmoittautua oitis! Harmittaa ihan, miten vähän ehti hyödyntämään A-lehtien hulppeita studiotiloja omiin projekteihin, koska jatkossa kaikki studioaika on tietysti kiven alla kun luovuin Vallilan työtilasta.

Viimeaikoina on tullut kuvattua lähes pelkästään filmille, ostin jopa Hasseliin uuden mittaavan etsimen ja tarkoituksena olisi kuvailla muotijuttuja keskikoolle heti keväällä. Digille kuvaaminen on todella puuduttavaa sarja-ammuntaa, josta koitan päästä eroon rauhoittumalla filmin kanssa. 6×6-kuvia menee rullaan n. 12kpl, ja rahaa  kuluu kehityksiin ja filmeihin, joten opettelua on luvassa ja paljon. Otin projektiksi kirjata ruuduista oleellisia tietoja ylös, tavoitteena olisi onnistua jokaisen ruudun kanssa. Jos jotain menee pieleen, onpahan vihko josta tarkistella miten oli valottanut kunkin ruudun. Velvia eritoten on äärimmäisen kapea filmi, eli mittauksen on osuttava todella kohdalleen priimatulosta havitellessa.

Nyt jos vielä pakkasherra antaisi hieman inhimillisemmät säät heilua ulkona noiden käsipelikameroiden kanssa.

Muutamia ruutuja puhelimesta kerättynä. Vielä jonain päivänä puhelimienkin kennot ovat sitä tasoa, että laatu kestää yli 10x10cm printin. Siihen asti on tyytyminen näihin minikokoihin.

Aiemmin olen löpissyt siitä, kuinka filkalle kuvaaminen parantaa keskittymistä kuvaushetkellä ja pakottaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Filmille kuvaaminen on kuitenkin myös selkeästi sosiaalinen kokemus.

Siinä missä nykykuvaaja ottaa kuvan, käsittelee ja julkaisee, filmikuvaaja tarvitsee prosessiin muitakin osapuolia, kuten filmin myyjää, kenties kehittäjää tai skannaajaa. Kirjoitan tätä bussissa, juuri palautettuani neljä rullaa kehittäjälle. Juttelimme tovin mm. Kodakin tulevaisuudesta ja hetki sitten Lapissa sattuneesta kommelluksesta filmirunkoni kanssa (Zeiss Ikonin rangefinder ei kestänyt pakkasta). Löpinää riittää myös aina valokuvaajaporukassa eri filmeistä, filmikameroista ja niiden sielunelämästä. Tätä kaikkea ei enää digikuvauksessa kaivata, ei ketään kiinnosta vertailla megapikseleitä tai lähes identtisiä kohina-patterneja. Digiaikana keskitytään kilpailemaan pienistä tonteista asiakaskunnassa ja nyhjätään omissa nurkissa hinkkaamassa kullanarvoisia Photoshop-actioneita. Ei käy kuitenkaan väittäminen, etteikö digille kuvaaminen olisi 99% tapauksista ainoa järkevä vaihtoehto, mutta kuten sanottua, pieni retroilu tekee aina hyvää.

Haen aamulla kehityksestä neljä rullaa, joista pari on killunut ikuisuuden jääkaapissa – on täysi arvoitus mitä huomenna skannaillaan. Superjänskää!