Ottaa nuppiin!

Onnistuin eilen pilaamaan kaksi Hasselilla kuvattua rullaa. Niistä satunnaisista teiteiluruuduista ei niin väliä, mutta mukana oli myös joitain hetkiä ja portraitteja, jotka olisin ehdottomasti halunnut säilyttää. Vaikka rutiinilla filmille kuvaava ei moista virhettä olisikaan tehnyt, muistuttaa tämä taas siitä miten huoletonta on kuvata digille arvokkaita keikkoja. Asiakas ei ehkä arvostaisi, jos kalliit kuvat olisivatkin ylivalottuneita.

Istun tätä kirjoittaessa junassa matkalla Pietariin, kuvauskeikalle. Olen melko varma, etten ehdi kuvaamaan juuri lainkaan filkkaa, mutta otin kuitenkin kamat mukaan. Kaksi kameraa linsseineen painaa sen verran, ettei moinen tulisi kuuloonkaan jos varustuksen kanssa tulisi kulkea kilometritolkulla. Itse keikalle otan varmaan vain 5D:n ja pari linssiä videota varten, ja käyn sitten erikseen fiilistelemässä illalla.

Ostelin syksyllä peilittömän kameran, koska pienelle mukana kuljetettavalle digijärjestelmälle on ollut hyllyssä jo pitkään kameran mentävä aukko.

Tästä aiheesta on pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten, mutta juttu on jäänyt pyörimään luonnoksiin.

Olen ollut kiinnostunut peilittömistä kameroista konseptina niin kauan kun niistä on puhuttu. Ensimmäiset mallit olivat kuitenkin kankeita käyttää, joten jäin suosiolla odottamaan uudempaa isompikennoista sukupolvea. Tällä hetkellä peilittömien markkinoita johtaa Olympus, mutta niiden pieni kenno ei juurikaan houkuttele, sillä linssien polttovälit käytännössä tuplaantuvat. Hyviä vaihtoehtoja löytyy Sonyltä ja Fujilta, tosin melko suolaiseen hintaan.

Peilittömyys mahdollistaa äärimmäisen pienen rungon valmistuksen ja laajan yhteensopivuuden eri linssien kanssa. Nämä yhdessä muodostavat lyömättömän yhdistelmän päivittäis- ja reissukameralle. Sony oli valmistajista ensimmäinen, joka onnistui ahtamaan pikkurunkoon APS-C-kennon ja herättämään petollisia ostoaikeita. NEX-nimellä kulkeva kamerasarja onkin saanut nettipalstoilla suurta huomiota, sillä kameraan saa sovitteella kiinni minkä tahansa valmistajan linssin. Näinollen kaikki, joiden kaapeista löytyy vanhoja käsitarkenteisia objektiiveja pääsevät antamaan linsseilleen uuden elämän. Optiikan laatu kun ei ole juurikaan parantunut vuosien saatossa, voi vanhalla objektiivilla päästä edullisesti ammattitason lopputulokseen. Laadukas 80-luvun lasi 100 euron katukauppahintaan tarjoaa useasti paremman erottelukyvyn kuin nykypäivän 500 euron arvoinen harrasteobjektiivi.

Ylläolevassa kuvassa on Sony NEX-5n, sekä läjä mielenkiintoisia linssejä, joita olen metsästänyt eBayn syövereistä. Esimerkkeinä Canon FD-sarjan 85mm ja 50mm F/1.2L:t sekä Voigtländer Nokton 35mm F/1.2, jotka ovat sekä nopeita että optiikaltaan huippuja. NEX on toki perustoiminnoissa jonkin verran isoa järjestelmää kankeampi, sillä nappeja on vähemmän. Manuaalitarkennus kuitenkin on tehty NEX:llä todella nerokkaasti ja automaattitarkennusta ei jää kaipaamaan kuin liikkuvia kohteita kuvatessa. Tämän videon lopusta löytyy esimerkki NEX:n tarkennusavusta, jonka lisäksi on olemassa myös Canonin järjestelmien videopuolelta tuttu digitaalinen zoom. Kaiken kukkuraksi NEXin kennon maksimiherkkyys on puristettu 25600:n saakka, joista vielä ISO 6400 on täysin käyttökelpoinen isossakin koossa. Alta löytyvien kuvien joukosta suurin osa on tykitetty ISO 3200-6400 arvoilla.

NEX kulkee kätevästi aina laukussa ja sillä kuvaamisesta on tullut lähes jokapäiväistä herkkua. Nykyään tartun 5D:n ainoastaan studiolla tai työkeikalla, NEX on siis paikkansa hyllyssä ansainnut. En näe mitään syytä, miksei tulevan kesän muotijuttuja kuvaisi filmin kaveriksi NEX:llä. Manuaalitarkennuksen kanssa on mahdollisesti jopa varmempi kuvata vastavaloon kuin automaatilla ja vanhat linssit tuovat hieman omanlaista fiilistä kuviin.

Tuleva työviikko on viimeinen A-lehdillä. Neljän vuoden mittainen äärimmäisen opettavainen etappi päättyy ja on aika kohdata uudet haasteet. Uusi työpaikkani asuu Punavuoressa ja lounasseuraksi saa ilmoittautua oitis! Harmittaa ihan, miten vähän ehti hyödyntämään A-lehtien hulppeita studiotiloja omiin projekteihin, koska jatkossa kaikki studioaika on tietysti kiven alla kun luovuin Vallilan työtilasta.

Viimeaikoina on tullut kuvattua lähes pelkästään filmille, ostin jopa Hasseliin uuden mittaavan etsimen ja tarkoituksena olisi kuvailla muotijuttuja keskikoolle heti keväällä. Digille kuvaaminen on todella puuduttavaa sarja-ammuntaa, josta koitan päästä eroon rauhoittumalla filmin kanssa. 6×6-kuvia menee rullaan n. 12kpl, ja rahaa  kuluu kehityksiin ja filmeihin, joten opettelua on luvassa ja paljon. Otin projektiksi kirjata ruuduista oleellisia tietoja ylös, tavoitteena olisi onnistua jokaisen ruudun kanssa. Jos jotain menee pieleen, onpahan vihko josta tarkistella miten oli valottanut kunkin ruudun. Velvia eritoten on äärimmäisen kapea filmi, eli mittauksen on osuttava todella kohdalleen priimatulosta havitellessa.

Nyt jos vielä pakkasherra antaisi hieman inhimillisemmät säät heilua ulkona noiden käsipelikameroiden kanssa.

Aiemmin olen löpissyt siitä, kuinka filkalle kuvaaminen parantaa keskittymistä kuvaushetkellä ja pakottaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Filmille kuvaaminen on kuitenkin myös selkeästi sosiaalinen kokemus.

Siinä missä nykykuvaaja ottaa kuvan, käsittelee ja julkaisee, filmikuvaaja tarvitsee prosessiin muitakin osapuolia, kuten filmin myyjää, kenties kehittäjää tai skannaajaa. Kirjoitan tätä bussissa, juuri palautettuani neljä rullaa kehittäjälle. Juttelimme tovin mm. Kodakin tulevaisuudesta ja hetki sitten Lapissa sattuneesta kommelluksesta filmirunkoni kanssa (Zeiss Ikonin rangefinder ei kestänyt pakkasta). Löpinää riittää myös aina valokuvaajaporukassa eri filmeistä, filmikameroista ja niiden sielunelämästä. Tätä kaikkea ei enää digikuvauksessa kaivata, ei ketään kiinnosta vertailla megapikseleitä tai lähes identtisiä kohina-patterneja. Digiaikana keskitytään kilpailemaan pienistä tonteista asiakaskunnassa ja nyhjätään omissa nurkissa hinkkaamassa kullanarvoisia Photoshop-actioneita. Ei käy kuitenkaan väittäminen, etteikö digille kuvaaminen olisi 99% tapauksista ainoa järkevä vaihtoehto, mutta kuten sanottua, pieni retroilu tekee aina hyvää.

Haen aamulla kehityksestä neljä rullaa, joista pari on killunut ikuisuuden jääkaapissa – on täysi arvoitus mitä huomenna skannaillaan. Superjänskää!

…on se paras kamera. Aiemmin puhuinkin, kuinka kännykästä on tullut jos ei nyt pääkamerani, niin ainakin käytetyin kamerani. Erilaiset kännykkäkamerasovellukset ovat aktivoineet yhä useamman harrastajan kuvaamaan jälleen aktiivisesti, jopa päivittäin. Kaikista sovelluksista ylivoimaisesti suosituin on Instagram, jolla tämänkin postauksen kuvat on otettu.

Instagram on suorastaan nerokas keksintö, sillä se on yhdistänyt sosiaalisen median ja digitaaliset polaroid-kuvat. Yhdistelmä suorastaan addiktoi tarkistamaan kuvefeediä kavereiden päivityksien toivossa, varsinkin kun ystäviä voi asua ympäri maailman. Kuvaamiseen innoittaa ajatus, että ihmiset näkevät välittömästi kuvasi. Lisäksi kuvat saa ottamisen jälkeen “kehitettyä” näyttämään polaroid-kuvilta, ja oikean polaroid-filmin valinta onkin yksi kiehtovimmista ominaisuuksista. Oikean rajauksen, valotuksen ja filmin yhdistelmä tekee kuvaamisesta jonkin sortin addiktoivaa pelaamista.

Suosituimmilla Instagram-kuvaajilla saattaa olla lähes 100 000 seuraajaa, joka kertoo jo jotain harrastuksen räjähdysmäisestä kasvusta. Valitettavasti yhteisöstä on tehty siinä määrin suljettu, ettei käyttäjiä voi selata kuin puhelimesta ja edes suosituimpia käyttäjiä ei ole listattuna missään. Omat kuvani löytää nimimerkillä Mellikki.

Mustavalkoinen on uusinta uutta ja uuden 50mm F/1.2:n testiajoa. Alempi on jo vanha ruutu, jossa halusin korostaa entisestään sen kultaista värimaailmaa ja kokeilla uusia oppeja.

Viimeiset kaksi viikkoa olen keskittänyt energiani eri presettien ja actioneiden tekemiseen. RGB- ja LAB-curvet ovat tänä aikana tulleet niin tutuiksi, että kaikki aiemmat käsittelyt tuntuvat tyystin vanhanaikaisilta. Valitettavasti Adoben päätös olla käyttämättä erillisväri-curveja Lightroomissa aiheuttaa nyt paljon harmaita hiuksia, sillä iso osa mm. filmiä matkivista prosesseista vaatii ennen kaikkea koskemista kaikkien kanavien curveihin. Etu olisi kuitenkin huima, jos erillisvärit voisi säätää kuntoon suoraan raakamateriaalista, 16bittinen TIFF kuitenkin häviää aina RAW:lle. Lisäksi on suorastaan älytöntä availla kuvia erikseen Photarissa, jos kaikki muu käsittely on jo tehty Lightroomissa *lyö päätä seinään*.

Tällä tyypillä näyttäisi olevan kerättynä loistavia filmiä matkivia digikuvia, sama herra myy myös Photoshop Actioneitään netissä: http://vetpan.tumblr.com/. Jokin kuvafeedi olisi itsellekin hyvä, mutta monen feedin ylläpitäminen samaan aikaan tuntuu turhan vaivalloiselta. Ehkäpä tiputtelen hyvät ruudut vain tänne blogin puolelle ja Instagram vastatkoon kännykuvatulvasta.

Olen aiemmin vierastanut tyyppejä jotka vannovat filmin nimeen ja ihmetellyt, mitä hienoa siinä väreiltään suppeassa ja pehmeäpiirtoisessa filmissä on. Jo pitkään saatavilla olleet vähäkohinaiset digirungot kun suoriutuvat kuvaustilanteesta kuin tilanteesta huimasti filmirunkoja paremmin. Nyt puhun työnteosta, jolloin haluan saada parhaimman mahdollisen lopputuloksen pienellä vaivalla. Hyvä optiikka hyvässä rungossa, päälle pikainen Lightroom-sävykäsittely ja paketti on asiakkaalla hetkessä (no ainakin teoriassa), filmillä moisesta tehokkuudesta ei voinut haaveillakaan. Jokin siinä epädynaamisessa sutussa on kuitenkin alkanut viehättää.

Olen jatkuvasti etsinyt erilaisia tapoja kuvata ja kehittää luovuuttani. Iphonella kuvaaminen erityisesti on ollut suurta herkkua ja myös yllättävän opettavaista. Eniten kuvausintoa on kuitenkin kasvattanut järkkärillä kuvaaminen filkalle.

Vaikka olen fiilistellyt jo aikanani filmiä, en koskaan osannut täysin nauttia siitä. Pari kuukautta sitten koin kuitenkin herätyksen lukemalla Rantasen Markon blogista juttua filmillä fiilistelystä. Digijärkkärillä kuvaaminen muistuttaa väkisin työtilanteista ja alkuaikojen harrastamisen ilo on juuri tästä syystä kadonnut. tuon blogipostauksen kautta tajusin, kuinka päästä eroon tästä työfiiliksestä ja taas nauttia itse harrastamisesta.

Kesäyöt ja lomamatkat ennalta tuntemattomaan lokaatioon ovat mitä parhaimpia hetkiä irtautua arjesta ja filmille kuvaaminen palauttaa kuvaajan entistä paremmin harrastuksen pariin, liika säätäminen kun jää pois. Päätinkin tänä kesänä kolleegani kanssa, että kuvaamme jokaisesta kesäreissusta rullan, ja katsoisimme kuvia vasta johkin ajan kuluttua. Vanhemmiltani löytyy kaiken kukkuraksi diaprojektori, jolta kuvien katsominen on venkaa ja vielä huimasti erottelukykyisempää kuin näytöltä tai tykiltä.

Koska olen aivan liian tottunut Canoniin (ja koska käytettävyysihmisenä retroilu on mielestäni turhaa jos kameran käytettävyys kärsii kuvatessa), ostin eBaystä muutamalla kympillä kuvan mukaisen filmilaitteen. Retro-Pentaxeillaan kuvaavat mustamaalaavat minut nyt välittömästi, mutta totuus on, että ko. Elanilla kuvaaminen on vain äärimmäisen mukavaa. Kamera sopii todella hyvin käteen, painaa murto-osan 5D:stäni ja siihen käy uudet L-sarjan linssit. Lisäksi kuvia ei tarvitse käsitellä, vaan kuvista tulee kehityksessä automaattisesti nätin sävyisiä, ja filmin tyypillä voi säädellä haluttua lopputulosta yllättävän paljon. Miinuksena tietysti on katu-uskottavuuden puute, kamera kun näyttää aivan modernilta digijärkkäriltä. Lupasinkin nyt itselleni, etten ottaisi digillä tänä kesänä harrastekuvia (lukuunottamatta ystäväni häitä) ja tyytyisin ainoastaan filmiin.

Kirjoitan tällä kertaa hieman poikkeavasta aiheesta, sillä se on herättänyt paljon keskustelua ja ajatuksia viime aikoina. Liuta ajatuksiani tablet-laitteista ja sisällön murroksesta mahdollisimman tiiviisti kirjoitettuna, olkaa hyvät.

Elämme sisällön murrosvaiheessa, jossa kaikki suuret mediatalot satsaavat uuteen digisisältöön. Jokainen taho pyrkii parhaan tietonsa mukaan arvailemaan, mihin markkina ja käyttäjät ovat menossa. Samassa moni kysyy itseltään, mihin painettu media on menossa ja mitä työlleni tapahtuu.

Murrosvaiheen jälkeinen aika ja visio sisällön eri muodoista leijuu jokaisen suunnittelijan päässä omanlaisenaan. Oma visioni eroaa selkeästi tuttavieni mielipiteistä siinä, etten usko perinteisen painetun sanan elävän seuraavaa sukupolvea pidemmälle. Tablet-tietokoneet eivät tule korvaamaan perinteisiä tietokoneita, ainakaan ilman kunnollista lisänäyttöä, näppäimistöä ja hiirtä, mutta hävittävät lopulta kauppojen lehtihyllyt. Useampi neljänkympin ikäpyykin ohittanut tuttuni onkin vannonut esim. säköisen Hesarin nimeen, paluuta perinteiseen ei kuulemma ole.

Tulevaisuudessa sisältötalot tekevät edelleen sisältöä, sitä opitaan vain tekemään eri tavalla – varsinaista manuaalista taittoa kun ei jatkossa tarvita ja sanat ovat ykkösiä ja nollia. Lukulaitteessa määritellään sisällölle omaa lukutottumusta mukaileva näkymä ja toimittajan kirjoittama artikkeli ja AD:n tekemä ulkoasu elää sen mukaisesti.

Avoimen lähdekoodin julkaisujärjestelmät muuttuvat jatkossa entistäkin designer-ystävällisemmiksi, jolloin Photoshopissa, Indesignissa tai korvaavassa softassa tehty ulkoasu voidaan taittaa julkaisujärjestelmässä ilman laajaa teknistä osaamista. Taitto elää edellämainitun mukaisesti, käyttäjän laitteen ja tarpeen mukaan ja samassa häivyttää rajat nettisivun ja lehden väliltä. Perinteiset nettisivut sen sijaan säilyvät varmemmin ennallaan. Esimerkkinä nykyinen tapa navigoida sivustoja sivun ylälaidasta, drop downeista tai vasemmasta laidasta säilyy, mutta sama navigaatio ei toki toimi kun sivusto avataan kosketuslaitteeseen. Yhä useampi nettisivu jo toimiikin näin, eli kosketuslaitteille on suunniteltu oma tapa navigoida.

Jännintä on seurata, miten tällä kaikella tehdään jatkossa rahaa. Internetissä kun on totuttu saamaan kaikki ilmaiseksi ja Applen tarjoama lehtihyllyratkaisukaan ei voi olla ikuinen, koska yksikään mediatalo ei halua olla riippuvainen toisesta yrityksestä tai maksaa välityspalkkioita. Googlella luultavasti on jo hanskassa maailmanvaltaussuunnitelmansa, joka todennäköisesti myös onnistuu avoimuutensa ansiosta.