VSCO Cam on taatusti yksi vuoden odotetuimmista kamerasovelluksista.

Testikuvat Visual Companyn blogissa näyttivät hyvältä, joten odotukset olivat korkealla. VSCO Cam on suunnattu sävysäätämiseen perehtyneelle harrastajalle Lightroom-käsittelypaketin hengessä ja sen kehuttiin tarjotavan jotain, mitä ei ennen oltu nähty.

Jotain kuitenkin puuttui kun sovellus pari viikkoa sitten vihdoin julkaistiin. Osa käyttäjistä oli innoissaan filttereistä, mutta osa ei. Käytettävyydessä on myös selkeästi vielä paljon kehitettävää ja monet valokuvaaja-bloggaajat moittivat efektien laatua. Oma kokemus sovelluksesta on yhtä nagatiivinen. En käytä ainuttakaan filtteriä käsittelemättä kuvaa erikseen. Suurin osa filttereistä ei yksinkertaisesti toimi sellaisenaan. Lisäksi kuvan tallennus kestää luvattoman kauan ja tallennusnappi puuttuu editointinäkymästä. Jos olet iPhone-kuvaaja, odota VSCO Camin seuraavia versioita ja lataa sillä välin mieluummin vaikka Snapseed.

Syy sille, miksi usein vouhotan kamerasovelluksista piilee siinä, että tulevaisuudessa uskon ja oletan älypuhelimien yhdistyvän järjestelmäkameroihin, jolloin nopean kuvankäsittelyn odotetaan räjähtävän käsiin. Iphonen kamera saattaa olla kuvanlaadullisesti vielä vuosien päässä nykyisistä dslr:stä, mutta joskus runko tulee käyttäytymään iPhonen tapaan käyttäjäystävällisesti ja älykkäästi, ja miksei siten myös mahdollistaisi ladattavat sovellukset.

Vielä olisi helposti tilaa yhdelle loppuunsa hiotulle iPhone-kamerasovellukselle. Kaikki vapaat kehittäjät siis ottakaahan yhteyttä, täältä pesee paljon hyviä ideoita! Vielä ei ole liian myöhäistä vallata markkinoita *tähänhymiö*.

Jokin aika sitten A-lehtien varustekaapista osui käteen Leica M3. Olen jo pitkään himoinnut Leicaa, koska rangefinder-tyyppinen tarkennus tuntui kiehtovalta vaihtoehdolta epäkäytännölliseen leikkolasiin nähden.

M3 tuntui niin mahtavalta peliltä, että seuraavat illat menivätkin tutkiessa eri rangefinder-kameroita (rangefinderin toiminnan voi vilkaista vaikka tästä videosta). Leican uudemmat mallit olivat kaikki lähtien tuhannesta eurosta, joten eksyin etsimään vastaavia toisilta valmistajilta huokeampien hintojen toivossa. Vaihtoehdot kapenivat Voigtländer Bessaan ja Zeiss Ikoniin, joista Zeiss vei voiton silkan testimenestyksensä ansiosta. Kameraa on valmistettu vuodesta 2004, joten siitä luonnollisesti löytyy aperture priority -asetus. Lisäksi iso osa Leican puutteista on tajuttu korjata Ikonissa ja jopa linssivalikoima on suurempi johtuen kattavammasta rangefinderin kehysvalikoimasta.

Oman yksilöni löysin Kameratorilta melkoisella tuurilla, edellinen omistaja oli laukonut kameralla luultavasti vain muutaman filmin koska kamera oli uutta vastaavassa kunnossa. Ikonin kaveriksi olin jo aiemmin hankkinut Voigtländer Nokton 35mm F/1.2 -lasin, joka on osoittautunut ehkäpä terävimmäksi kaikista kohtaamistani linsseistä. Jo täydellä aukolla Voigtländer on skarppi, ja sen 12 teräinen himmennys on herkkua bokeh-intoilijalle.

Jos haussa on rangefinder, on Zeiss Ikon varmasti yksi parhaista vaihtoehdoista. Minua Ikon palvelee NEXin rinnalla arkipäiväkamerana, koska se kulkee kokonsa puolesta helposti laukussa, eikä pelkää sadetta tai pientä pakkasta. Skannailen myöhemmin esimerkkimateriaalia, kunhan saan taas uudet filkat kehitettyä.

Uusi prisma kiinnitettynä, vielä kun löytäisi jostain sopivan patterin valotusmittariin.

Ostelin syksyllä peilittömän kameran, koska pienelle mukana kuljetettavalle digijärjestelmälle on ollut hyllyssä jo pitkään kameran mentävä aukko.

Tästä aiheesta on pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten, mutta juttu on jäänyt pyörimään luonnoksiin.

Olen ollut kiinnostunut peilittömistä kameroista konseptina niin kauan kun niistä on puhuttu. Ensimmäiset mallit olivat kuitenkin kankeita käyttää, joten jäin suosiolla odottamaan uudempaa isompikennoista sukupolvea. Tällä hetkellä peilittömien markkinoita johtaa Olympus, mutta niiden pieni kenno ei juurikaan houkuttele, sillä linssien polttovälit käytännössä tuplaantuvat. Hyviä vaihtoehtoja löytyy Sonyltä ja Fujilta, tosin melko suolaiseen hintaan.

Peilittömyys mahdollistaa äärimmäisen pienen rungon valmistuksen ja laajan yhteensopivuuden eri linssien kanssa. Nämä yhdessä muodostavat lyömättömän yhdistelmän päivittäis- ja reissukameralle. Sony oli valmistajista ensimmäinen, joka onnistui ahtamaan pikkurunkoon APS-C-kennon ja herättämään petollisia ostoaikeita. NEX-nimellä kulkeva kamerasarja onkin saanut nettipalstoilla suurta huomiota, sillä kameraan saa sovitteella kiinni minkä tahansa valmistajan linssin. Näinollen kaikki, joiden kaapeista löytyy vanhoja käsitarkenteisia objektiiveja pääsevät antamaan linsseilleen uuden elämän. Optiikan laatu kun ei ole juurikaan parantunut vuosien saatossa, voi vanhalla objektiivilla päästä edullisesti ammattitason lopputulokseen. Laadukas 80-luvun lasi 100 euron katukauppahintaan tarjoaa useasti paremman erottelukyvyn kuin nykypäivän 500 euron arvoinen harrasteobjektiivi.

Ylläolevassa kuvassa on Sony NEX-5n, sekä läjä mielenkiintoisia linssejä, joita olen metsästänyt eBayn syövereistä. Esimerkkeinä Canon FD-sarjan 85mm ja 50mm F/1.2L:t sekä Voigtländer Nokton 35mm F/1.2, jotka ovat sekä nopeita että optiikaltaan huippuja. NEX on toki perustoiminnoissa jonkin verran isoa järjestelmää kankeampi, sillä nappeja on vähemmän. Manuaalitarkennus kuitenkin on tehty NEX:llä todella nerokkaasti ja automaattitarkennusta ei jää kaipaamaan kuin liikkuvia kohteita kuvatessa. Tämän videon lopusta löytyy esimerkki NEX:n tarkennusavusta, jonka lisäksi on olemassa myös Canonin järjestelmien videopuolelta tuttu digitaalinen zoom. Kaiken kukkuraksi NEXin kennon maksimiherkkyys on puristettu 25600:n saakka, joista vielä ISO 6400 on täysin käyttökelpoinen isossakin koossa. Alta löytyvien kuvien joukosta suurin osa on tykitetty ISO 3200-6400 arvoilla.

NEX kulkee kätevästi aina laukussa ja sillä kuvaamisesta on tullut lähes jokapäiväistä herkkua. Nykyään tartun 5D:n ainoastaan studiolla tai työkeikalla, NEX on siis paikkansa hyllyssä ansainnut. En näe mitään syytä, miksei tulevan kesän muotijuttuja kuvaisi filmin kaveriksi NEX:llä. Manuaalitarkennuksen kanssa on mahdollisesti jopa varmempi kuvata vastavaloon kuin automaatilla ja vanhat linssit tuovat hieman omanlaista fiilistä kuviin.

Kirjoittelin taannoin kokemuksia Canonin 85mm F/1.2L:stä, jonka korvasin myöhemmin 135mm:n F/2.0L:lla 85:n hitaan tarkennuksen vuoksi. Canonin yksilö on myös mestari väriaberraation kanssa, eli pinkkiä hohtoa oli täydellä aukolla enemmän kuin missään L-lasissa. Henkilöitä kuvatessa 135mm on hieman liian pitkä, ja 50mm:ssä taas on täydellä aukolla sekä terävyys että tarkennusongelmia, joten jäin kaipaamaan jotain tähän väliin. Sigma julkaisi sittemmin otsikon mukaisen linssin, joka arvosteluiden mukaan päihittää Canonin n. tuplasti kalliimman kilpailijansa sekä terävyydessä että tarkennusnopeudessa.

Ensifiiliksellä lasi on juuri sitä mitä luvattiinkin. Nopea, super terävä heti F/1.4:stä lähtien ja rakenteellisesti huippukamaa. Linssin paras puoli on kuitenkin sen bokeh, joka on kaikin puolin täydellisen pehmeää, kuten ylläolevista testikuvista voi nähdä. Sigmalla on myös muita L-sarjaa selkeästi haastavia uusia linssejä ja on outoa ettei Sigma ole brändännyt pro-lasejaan samalla tavoin kuin Canon omiaan. Moni ammattilainen on varmasti yhä siinä uskossa, ettei punaraitaisten linssien lisäksi ole muita vaihtoehtoja, ja tämä on sääli. Sigmat vs Nikonit vs Canonit rinnatusten osoitteessa: http://www.the-digital-picture.com.

Olen aina ollut kiinteäpolttovälisten linssien, eli primejen suosija. Niillä kuvaamisessa on sitä jotain, fiilistä joihin moderneilla zoomeilla kuvanvakaimineen ei hevillä pääse. Usealla prime-linssillä onkin digiajalle epätavallisen pitkä historia, sillä niitä ei ole tarvinnut päivitellä yhtä tiheästi kuin zoomilaseja. Yksi linssi kuitenkin uupuu Canonin prime-kokoelmasta kokonaan, nimittäin terävä 50 millinen.

On enemmän kuin outoa, ettei kaikkein yleisimmän polttovälin sarjassa ole yhtä ainutta ammattilaisen kriteerejä täyttävää linssiä. Sigman oma F/1.4 on ainoa, jossa hinta ja laatu kohtaavat, mutta aina F/2.8:n saakka Sigmakin on hieman pehmeä. Mitä taas Canonin L-sarjalaiseen tulee, on kuvanlaatu 1600 euron hintaan nähden melko kaukana kohtuudesta.

Olen jo pitkään odottanut Canonin päivittävän L-sarjan 50:nsä, mutta koska päivitystä ei horisontissa näkynyt, päätin vihdoin investoida lasiin. Ensikokemukset L:stä olivat melkolailla odotuksia vastaavat, linssi tarkentaa nopeasti ja F/1.2 piirto on hieman pehmeää, mutta varsin riittävää useimpiin tarkoituksiin. Jos on pakko saada todella skarppi kuva, on vain himmennettävä F/2.8:n ja laatu on taas tuttua L-tasoa. Ei voi sanoa, että linssillä kuvaaminen täydellä aukolla olisi vaikeaa, vaan ennemminkin rasittavaa kompromissien tekoa. Rajauksen kanssa ei voi odottaa, sillä sentinkin liike voi pilata halutun tarkennuksen. Kohtasin myös mallia vastavaloon kuvatessa ylitsepääsemättömän tarkennusongelman, joka ilmeni myös hämärässä useita kertoja. Muutoin tarkennusongelmia ei ole näkynyt. Linssin bokeh ei ole sieltä kauneimmasta päästä, mutta on silti useimmiten, varsin miellyttävä.

Kuvasin äsken vertailun vuoksi testikuvia eri primejen bokehista ja terävyyksistä täydellä aukolla. Alla tulos:

Sävyjä ei ole digitaalisesti käsitelty. Hyvä esimerkki niille, joiden mielestä post process on turhaa digiaikana, jos osaa hommansa. Samat ruudut diginä ovat äärimmäiset hailakoita ja tylsiä, vailla mitään väridynamiikkaa. Filmi on suunnattomasti rikkaampaa, enkä edes tiedä, mitä noille kuville enää tekisin Photarissa. Nyt vain niitä post process -tekniikoita viilaamaan!

Kuvat on kuvattu Velvia 100:lle Canonin Elan 7:lla ja lokaatiot olivat Porvoo ja Porkkalanniemi.

Taas ihmettelen, miksei ole aiemmin tullut tilattua lisää kampetta studiolle. Etenkin kun nyt tilauksessa olevat on kuitattu keveästi yhdellä keikalla ja varusteiden tuoma helpotus on huomattava. Sitä äkkiä vain tottuu tekemään olemassaolevilla ja oppii soveltamaan. Soveltaminen ei vain aina auta, jos halutaan juuri tietynlaista valoa. Esim. taustan tasaiseen valaisuun löytyi helpottava kapine ja hunajakennovarastot saivat vihdoin uutta verta. Tähän mennessä olen aina varjostanut mustalla styroksilla, vaikka se on vasta puoli tietä onneen. Gridattu softbox on aivan toinen juttu kun valoa valuu vähemmän ohi jo lähteestä.

Mutta, ostaako vai eikö ostaa rengassalama? Laite on toki hintava, mutta esim. ahtaissa paikoissa kätevä apuväline ja jos haluaa päästä helpolla kantaen mukana vain yhtä valoa. Lopputulos varmasti parempi verraten yleensä mukanakuljeteltaviin Speedliteihin. Toisaalta, sen tekemä valo on aina samanlainen, ylikäytetty ja sopii vain tietyntyyppisiin henkilökuviin. Lisäksi laite kaipaisi taas hunajakennon, kalvoja ja muuta mukavaa jolloin hinta helposti tuplaantuu.

Yllä vielä tuore ruutu kamerasta.