Ottaa nuppiin!

Onnistuin eilen pilaamaan kaksi Hasselilla kuvattua rullaa. Niistä satunnaisista teiteiluruuduista ei niin väliä, mutta mukana oli myös joitain hetkiä ja portraitteja, jotka olisin ehdottomasti halunnut säilyttää. Vaikka rutiinilla filmille kuvaava ei moista virhettä olisikaan tehnyt, muistuttaa tämä taas siitä miten huoletonta on kuvata digille arvokkaita keikkoja. Asiakas ei ehkä arvostaisi, jos kalliit kuvat olisivatkin ylivalottuneita.

Istun tätä kirjoittaessa junassa matkalla Pietariin, kuvauskeikalle. Olen melko varma, etten ehdi kuvaamaan juuri lainkaan filkkaa, mutta otin kuitenkin kamat mukaan. Kaksi kameraa linsseineen painaa sen verran, ettei moinen tulisi kuuloonkaan jos varustuksen kanssa tulisi kulkea kilometritolkulla. Itse keikalle otan varmaan vain 5D:n ja pari linssiä videota varten, ja käyn sitten erikseen fiilistelemässä illalla.

Kaikille photomaakareille kokeilemisen arvoinen taski: poimi kuvauslokaation ensimmäisestä mielenkiintoisesta kuvasta teema, jota tulee jatkaa koko “rullan” kaikkiin kuviin. Väliin ei saa kuvata yhtäkään kuvaa, joka ei selkeästi kuulu joukkoon, muuten hommasta menee heti maku! Valitettavasti jätteiden lajittelukeskuksesta ei jäänyt käteen tämän enempää, mutta oli oikein hauskaa sihtailla asioita vain yhdeltä ainoalta kantilta.

Ylläoleva kuva on ajalta, jolloin olin juuri vuokrannut ensimmäisen studioni ja ostanut studiovalot. Valaisukokemukseni oli tuolloin lähellä nollaa, mutta intoa valosetuppien kokeiluun oli suunnattomasti. Taisinkin tuosta päivästä lähtien kuvata lähes viikoittain eri malleja yrittäen oppia kaiken mahdollisen.

Tärkeintä koko oppimisprosessissa on kehittää omaa silmää, mikään internetistä löytyvä tutorial kun ei valmista sinua yhtä hyvin kuin itse kokeileminen. Silmä oppii huomaamaan valon ja varjon yksityiskohdat sinnikkäällä testaamisella ja Photoshopissa suurennuslasin kanssa tutkimalla. Uuden hyvän valosetupin luominen saattaa alussa kestää tunteja, tärkeintä on kuitenkin muistaa olla tyytymättä mihinkään mikä ei miellytä. Mitä enemmän testaa ja matkii muita, sitä nopeammin pääsee sisälle valaisun saloihin.

Tavallaan surullista, mutta samaan aikaan innostavaa huomata, että kaiken tämän kuvaamisen jälkeen on raapaissut vasta pintaa. Vaikka Nadav Kanderin kaltaiset pioneerit ovat valovuosien päässä kokemuksensa kanssa, on mukava tietää että aina on loputtomasti uutta opittavaa.

Poimin ylläolevan kuvan siitä syystä, että olen siihen tänäkin päivänä varsin tyytyväinen. Valosetup oli jotakuinkin seuraava: päävalo on heijastettu ison valkoisen styroksin kautta ja takana kaksi himmeälle säädettyä kovaa valoa luomassa poskikiillot. GIF-animaatiosta voi taas nähdä sävykäsittelyn vaiheet.

Kirjoitan tällä kertaa hieman poikkeavasta aiheesta, sillä se on herättänyt paljon keskustelua ja ajatuksia viime aikoina. Liuta ajatuksiani tablet-laitteista ja sisällön murroksesta mahdollisimman tiiviisti kirjoitettuna, olkaa hyvät.

Elämme sisällön murrosvaiheessa, jossa kaikki suuret mediatalot satsaavat uuteen digisisältöön. Jokainen taho pyrkii parhaan tietonsa mukaan arvailemaan, mihin markkina ja käyttäjät ovat menossa. Samassa moni kysyy itseltään, mihin painettu media on menossa ja mitä työlleni tapahtuu.

Murrosvaiheen jälkeinen aika ja visio sisällön eri muodoista leijuu jokaisen suunnittelijan päässä omanlaisenaan. Oma visioni eroaa selkeästi tuttavieni mielipiteistä siinä, etten usko perinteisen painetun sanan elävän seuraavaa sukupolvea pidemmälle. Tablet-tietokoneet eivät tule korvaamaan perinteisiä tietokoneita, ainakaan ilman kunnollista lisänäyttöä, näppäimistöä ja hiirtä, mutta hävittävät lopulta kauppojen lehtihyllyt. Useampi neljänkympin ikäpyykin ohittanut tuttuni onkin vannonut esim. säköisen Hesarin nimeen, paluuta perinteiseen ei kuulemma ole.

Tulevaisuudessa sisältötalot tekevät edelleen sisältöä, sitä opitaan vain tekemään eri tavalla – varsinaista manuaalista taittoa kun ei jatkossa tarvita ja sanat ovat ykkösiä ja nollia. Lukulaitteessa määritellään sisällölle omaa lukutottumusta mukaileva näkymä ja toimittajan kirjoittama artikkeli ja AD:n tekemä ulkoasu elää sen mukaisesti.

Avoimen lähdekoodin julkaisujärjestelmät muuttuvat jatkossa entistäkin designer-ystävällisemmiksi, jolloin Photoshopissa, Indesignissa tai korvaavassa softassa tehty ulkoasu voidaan taittaa julkaisujärjestelmässä ilman laajaa teknistä osaamista. Taitto elää edellämainitun mukaisesti, käyttäjän laitteen ja tarpeen mukaan ja samassa häivyttää rajat nettisivun ja lehden väliltä. Perinteiset nettisivut sen sijaan säilyvät varmemmin ennallaan. Esimerkkinä nykyinen tapa navigoida sivustoja sivun ylälaidasta, drop downeista tai vasemmasta laidasta säilyy, mutta sama navigaatio ei toki toimi kun sivusto avataan kosketuslaitteeseen. Yhä useampi nettisivu jo toimiikin näin, eli kosketuslaitteille on suunniteltu oma tapa navigoida.

Jännintä on seurata, miten tällä kaikella tehdään jatkossa rahaa. Internetissä kun on totuttu saamaan kaikki ilmaiseksi ja Applen tarjoama lehtihyllyratkaisukaan ei voi olla ikuinen, koska yksikään mediatalo ei halua olla riippuvainen toisesta yrityksestä tai maksaa välityspalkkioita. Googlella luultavasti on jo hanskassa maailmanvaltaussuunnitelmansa, joka todennäköisesti myös onnistuu avoimuutensa ansiosta.

Teenpä mitä tahansa visuaalista, on hauska huomata että samat yleissäännöt pätevät aina. Oli kyseessä piirtäminen, muotikuvaus tai www-sivuston suunnittelu, jokainen yksityiskohta on yhtä tärkeä ja pienikin virhe voi pilata kokonaisuuden.

Inspiraation jutun kirjoittamiseen sain jo viikkoja sitten, kun suunnittelin käyttöliittymäelementtejä softaan. Oli kulunut jo paljon aikaa leiskojen toimittamisesta asiakkaalle, kun sain toiveen parannella ulkoasua. Asiakkaan mielestä leiska ei toteutettuna enää näyttänyt hyvältä ja toivoi minulta paranneltua versiota.

Tarkasteltuani testisivustoa totesin leiskojeni grafiikan kyllä olevan kopioitu, mutta marginaalit, fonttikoot ja välistykset olivat jääneet määrittelemättä. Päädyin leiskojen korjaamisen sijaan tekemään graafisen ohjeen, jossa oli tarkat määrittelyt yllä mainitsemiini asioihin. Tämä on vain yksi sadasta tapauksesta, jossa toteutus äkkiseltään näyttää esikuvaltaan, mutta jää alkuperäisen varjoon viilattujen yksityiskohtien puuttumisen vuoksi.

Toinen esimerkki yksityiskohtien tärkeydestä löytyy parin vuoden takaa, kun suunnittelin olohuoneeseeni tv-tasoa. Luonnos Photoshopissa näytti hyvältä, kunnes lähdettiin rajaamaan ominaisuuksia A) hinnan ja B) toteutusongelmien vuoksi. Vahvistin määritteli laitetilan leveyden suunniteltua kapeammaksi, maalipinnan laatu oli odotettua huonompi ja viiluvalintani oli selkeästi liian kontrastinen, joten lopullisesta tuotteesta tuli kaikkea muuta kuin ajaton. Yksinkertaisempi ja viimeistellympi design tuskin kyllästyttäisi vieläkään.

Kolmantena nostan esiin esimerkin tuotekuvauksesta. Miksi esimerkiksi H&M:n vaatteet näyttävät mainoksissa arvokkaammilta kuin ovatkaan? Lähtökohdat, ja ennen kaikkea yksityiskohdat, ovat mainoskuvassa kaikki kaikessa. Vaatteissa ei ole ryppyjä, ne valaistaan esimerkillisesti ja niitä kantaa alan parhaimmisto. Toki myös kalusto on viimeisen päälle. Valojen ja optiikan laatu vaikuttaa lopputulemaan enemmän kuin harva osaa kuvitella. Jokainen Profotoon siirtynyt, mutta aiemmin budjettisalamoilla kuvannut, tietää eron.

Designerin on aina otettava huomioon toteuttaja, toteuttajan kyvyt ja toteutettavan työn pulmakohdat. Kattava ohjeisto on hyvä olla olemassa, mutta siihen on harvoin budjetissa tilaa, saati aikaa. Mitä paremmin visuaalinen suunnittelija tuntee toteutuksen tekniset vaatimukset, sitä parempi on lopputulos. Onneksi tätä työtä ei koskaan tarvitse tehdä yksin, vaan ympärillä on aina muita suunnittelijoita, joilta imeä tietotaitoa ja ideoita.

“Hyvä työ on yhtä kuin sen yksityiskohdat” -seikan tajuamiseen meni monta vuotta. Sen jälkeen onkin opeteltu, ja opetellaan, tekemään ne yksityiskohdat aina vain paremmin.

Digitaalisen kuvankäsittelyn ympärille on muodostunut kestohälinä medioissa. Malleja ei saisi käsitellä liian hoikiksi ja kuvissa tulisi lukea erikseen, että niitä on käsitelty. Käsittelyn kasvu on helposti selitettävissä Photoshopin yleistymisellä ja silkalla kuvankäsittelyn helppoudella. Nykyajan kuvaajat ovatkin mielestäni ennen kaikkea myös digitaalisia artisteja eikä aloitteleva kuvaaja pärjää ilman kattavaa tietämystä digitaalisesta kuvankäsittelystä.

Olisi hauska kuulla vanhan koulukunnan kuvaajien mietteitä aiheesta, sillä olen lähes varma että suurin osa vielä hetki sitten filmille kuvanneista puree hammasta yhteen kun uusissa työkaluissa on niin paljon opittavaa. Osa tietysti on sitä mieltä, ettei hyvän kuvaajan tarvitse osata käsitellä kuvia, eihän filmiaikanakaan käsitelty. Vai?

Muotimaailmassa on muokattu malleja jo vuosikymmenet. Mallit hoikennettiin ja ihoa putsattiin kehitysvaiheessa. Aiheesta vaan ei puhuttu, sillä se oli tarpeeksi pienen piirin puuhaa. Värejä taas on käsitelty kaikkiin filmikuviin, kehitysvaiheessa.

Nykyaikaisesta järjestelmäkamerasta ulostuleva data, eli raakamuodossaan oleva kuva on täysin neutraali ja suorastaan huutaa korjaamaan sävyjä johonkin suuntaan. Ainoa paikka, jossa raakakuva on mahdollista tehdä kontrasteiltaan, valkotasapainoltaan ja fiilikseltään ‘valmiiksi käsitellyn’ näköiseksi, on valon puolesta täysin kontrolloitu ympäristö, jossa muuttuvat tekijät kuten luonnonvalo on poistettu yhtälöstä.

Milloin ‘kuvaa on editoitu’ -teksti tulisi lisätä? Kun minulta kysytään, niin kontrasti, valkotasapaino, valotuksen korjaus, kameran ja optiikan tekemien virheiden korjaus  on kevyttä käsittelyä ja kuuluu valokuvaukseen. Ihon tasoittelu, airbrushaus, morphaus sekä kuvan alueellinen käsittely taas on selkeästi raskasta käsittelyä ja on sitä varsinaista, digitaalista kuvienkäsittelyä.