Curvekoulu senkuin jatkuu ja jatkuu. Vuosi sitten samoja kuvia tehdessä olisi ollut lähinnä sormi suussa ja lopputulos jotain aivan luokatonta. Yksi sävykäsittelyn parhaista oppikouluista onkin negatiivien sävykorjaus. Lievää rutiinia curveilla säätämiseen alkaa tulla ehkä tuhannen tehdyn kuvan jälkeen, todellinen ammattitaito sitten joskus vuosien päästä. Se mitä pidin vuosi sitten hyvänä, on nyt luultavasti täyttä kuraa. Silmä kehittyy kuva kuvalta ja nyt osaa katsoa arvostettujenkin kuvaajien sävykäsittelyä analysoiden.

Värioppi on opiskeltavissa teorian kautta, ja käsittelyn lopputulos on joko oikein tai väärin, teoriassa. On kuitenkin täysin makuasia mistä kukin tykkää. Täydellisesti reprosäädetyt kuvat harvoin säväyttävät amatöörikuvaajaa ja liika värianalysointi menee helposti enemmän tekniikan kuin luovuuden puolelle. Itse yritän epätoivoisesti filmikuvauksen kautta päästä luovuuden ja teknisyyden kultaiselle keskitielle.

Kesäkausi starttasi ja kuvailin mallista pari rullaa keskikoon filmille. Olen odotellut filmiskanneriani jo useamman kuukauden ja nyt Canon ilmoitti, että skanneria on saatavilla taas toukokuun lopulla. Saa nähdä liikeneekö erästä yksi tännekin. Skannasin häthätää ruudut valopöydältä 100mm macrolla kuvaten, laatu on erittäin terävää mutta negatiiveihin tulee ärsyttäviä värivirheitä, jotka ilmenevät läiskittäin ja ovat siten lähes mahdottomia korjata käsipelillä. Sen verran ruuduista kuitenkin näkee, että keskikoon look on juuri niin herkullinen kuin odottaa saattoi. Yksityiskohdat ja syväterävyys ovat paikoitellen sitä luokkaa, ettei full frame -digillä ole asiaa samaan kehään.

Alempi ruutu on negatiivi+curveilla värikorjattu kuva. Ja ei, ctrl+i photarissa doesn’t do the trick.

Ottaa nuppiin!

Onnistuin eilen pilaamaan kaksi Hasselilla kuvattua rullaa. Niistä satunnaisista teiteiluruuduista ei niin väliä, mutta mukana oli myös joitain hetkiä ja portraitteja, jotka olisin ehdottomasti halunnut säilyttää. Vaikka rutiinilla filmille kuvaava ei moista virhettä olisikaan tehnyt, muistuttaa tämä taas siitä miten huoletonta on kuvata digille arvokkaita keikkoja. Asiakas ei ehkä arvostaisi, jos kalliit kuvat olisivatkin ylivalottuneita.

Istun tätä kirjoittaessa junassa matkalla Pietariin, kuvauskeikalle. Olen melko varma, etten ehdi kuvaamaan juuri lainkaan filkkaa, mutta otin kuitenkin kamat mukaan. Kaksi kameraa linsseineen painaa sen verran, ettei moinen tulisi kuuloonkaan jos varustuksen kanssa tulisi kulkea kilometritolkulla. Itse keikalle otan varmaan vain 5D:n ja pari linssiä videota varten, ja käyn sitten erikseen fiilistelemässä illalla.

Jokin aika sitten A-lehtien varustekaapista osui käteen Leica M3. Olen jo pitkään himoinnut Leicaa, koska rangefinder-tyyppinen tarkennus tuntui kiehtovalta vaihtoehdolta epäkäytännölliseen leikkolasiin nähden.

M3 tuntui niin mahtavalta peliltä, että seuraavat illat menivätkin tutkiessa eri rangefinder-kameroita (rangefinderin toiminnan voi vilkaista vaikka tästä videosta). Leican uudemmat mallit olivat kaikki lähtien tuhannesta eurosta, joten eksyin etsimään vastaavia toisilta valmistajilta huokeampien hintojen toivossa. Vaihtoehdot kapenivat Voigtländer Bessaan ja Zeiss Ikoniin, joista Zeiss vei voiton silkan testimenestyksensä ansiosta. Kameraa on valmistettu vuodesta 2004, joten siitä luonnollisesti löytyy aperture priority -asetus. Lisäksi iso osa Leican puutteista on tajuttu korjata Ikonissa ja jopa linssivalikoima on suurempi johtuen kattavammasta rangefinderin kehysvalikoimasta.

Oman yksilöni löysin Kameratorilta melkoisella tuurilla, edellinen omistaja oli laukonut kameralla luultavasti vain muutaman filmin koska kamera oli uutta vastaavassa kunnossa. Ikonin kaveriksi olin jo aiemmin hankkinut Voigtländer Nokton 35mm F/1.2 -lasin, joka on osoittautunut ehkäpä terävimmäksi kaikista kohtaamistani linsseistä. Jo täydellä aukolla Voigtländer on skarppi, ja sen 12 teräinen himmennys on herkkua bokeh-intoilijalle.

Jos haussa on rangefinder, on Zeiss Ikon varmasti yksi parhaista vaihtoehdoista. Minua Ikon palvelee NEXin rinnalla arkipäiväkamerana, koska se kulkee kokonsa puolesta helposti laukussa, eikä pelkää sadetta tai pientä pakkasta. Skannailen myöhemmin esimerkkimateriaalia, kunhan saan taas uudet filkat kehitettyä.

Uusi prisma kiinnitettynä, vielä kun löytäisi jostain sopivan patterin valotusmittariin.

Tuleva työviikko on viimeinen A-lehdillä. Neljän vuoden mittainen äärimmäisen opettavainen etappi päättyy ja on aika kohdata uudet haasteet. Uusi työpaikkani asuu Punavuoressa ja lounasseuraksi saa ilmoittautua oitis! Harmittaa ihan, miten vähän ehti hyödyntämään A-lehtien hulppeita studiotiloja omiin projekteihin, koska jatkossa kaikki studioaika on tietysti kiven alla kun luovuin Vallilan työtilasta.

Viimeaikoina on tullut kuvattua lähes pelkästään filmille, ostin jopa Hasseliin uuden mittaavan etsimen ja tarkoituksena olisi kuvailla muotijuttuja keskikoolle heti keväällä. Digille kuvaaminen on todella puuduttavaa sarja-ammuntaa, josta koitan päästä eroon rauhoittumalla filmin kanssa. 6×6-kuvia menee rullaan n. 12kpl, ja rahaa  kuluu kehityksiin ja filmeihin, joten opettelua on luvassa ja paljon. Otin projektiksi kirjata ruuduista oleellisia tietoja ylös, tavoitteena olisi onnistua jokaisen ruudun kanssa. Jos jotain menee pieleen, onpahan vihko josta tarkistella miten oli valottanut kunkin ruudun. Velvia eritoten on äärimmäisen kapea filmi, eli mittauksen on osuttava todella kohdalleen priimatulosta havitellessa.

Nyt jos vielä pakkasherra antaisi hieman inhimillisemmät säät heilua ulkona noiden käsipelikameroiden kanssa.

Aiemmin olen löpissyt siitä, kuinka filkalle kuvaaminen parantaa keskittymistä kuvaushetkellä ja pakottaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Filmille kuvaaminen on kuitenkin myös selkeästi sosiaalinen kokemus.

Siinä missä nykykuvaaja ottaa kuvan, käsittelee ja julkaisee, filmikuvaaja tarvitsee prosessiin muitakin osapuolia, kuten filmin myyjää, kenties kehittäjää tai skannaajaa. Kirjoitan tätä bussissa, juuri palautettuani neljä rullaa kehittäjälle. Juttelimme tovin mm. Kodakin tulevaisuudesta ja hetki sitten Lapissa sattuneesta kommelluksesta filmirunkoni kanssa (Zeiss Ikonin rangefinder ei kestänyt pakkasta). Löpinää riittää myös aina valokuvaajaporukassa eri filmeistä, filmikameroista ja niiden sielunelämästä. Tätä kaikkea ei enää digikuvauksessa kaivata, ei ketään kiinnosta vertailla megapikseleitä tai lähes identtisiä kohina-patterneja. Digiaikana keskitytään kilpailemaan pienistä tonteista asiakaskunnassa ja nyhjätään omissa nurkissa hinkkaamassa kullanarvoisia Photoshop-actioneita. Ei käy kuitenkaan väittäminen, etteikö digille kuvaaminen olisi 99% tapauksista ainoa järkevä vaihtoehto, mutta kuten sanottua, pieni retroilu tekee aina hyvää.

Haen aamulla kehityksestä neljä rullaa, joista pari on killunut ikuisuuden jääkaapissa – on täysi arvoitus mitä huomenna skannaillaan. Superjänskää!

Sävyjä ei ole digitaalisesti käsitelty. Hyvä esimerkki niille, joiden mielestä post process on turhaa digiaikana, jos osaa hommansa. Samat ruudut diginä ovat äärimmäiset hailakoita ja tylsiä, vailla mitään väridynamiikkaa. Filmi on suunnattomasti rikkaampaa, enkä edes tiedä, mitä noille kuville enää tekisin Photarissa. Nyt vain niitä post process -tekniikoita viilaamaan!

Kuvat on kuvattu Velvia 100:lle Canonin Elan 7:lla ja lokaatiot olivat Porvoo ja Porkkalanniemi.

Tai, ja skannerin: pistä dia tai nega puhelimen ruudulle ja aseta järkkäri ajamaan skannerin virkaa. Lopputulos on hyvällä optiikalla yllättävän tarkka ja nettikäyttöön täysin riittävä. 1920x1200px kokoinen taustakuva luonnistui ainakin, eli erittäin jees.

En omista 100mm L-macroa, joten paras lopputulos on vielä näkemättä ja jos joku kokeilee niin näkisin mieluusti miten pitkälle menetelmällä pääsee. Itse ylsin vajaan metrin päähän puhelimen ruudusta 105mm:llä, joten ruutua joutuu croppaamaan rajusti ja laatu on sen mukainen. Macro-linssillä kuvaaminen on varmasti hyvä vaihtoehto skannailulle, tosin näytön rasterin peittämiseksi filmin alle tulee laittaa vielä valkoinen muovi (esim. muovikassi).